Kevättä meillä ja teillä

jalat muuttuvat raskaiksi ihmisten kohtuuttomuuksien painosta, siirtelen niitä pingviininä kadulla eteenpäin, pelkään köyhyyttä, en kuolemaa, ihmisiä jättämässä minut, koska muutun pikkuhiljaa patsaaksi, enkä enää jaksa reittiä paikkoihin, joissa herätetään eloon. tuijotan ruutuja sohvalla, voisin saada diagnoosin, talvi on liiallinen, synkkä. toisissa maissa terroristit ampuvat eikä kenelläkään ole kotia, syyllistyn yksiössäni, juon olutta kipuun. kävellessäni sulavaa... Continue Reading →

Mainokset

Pikkutarinoita

Olen yrittänyt juoda kovasti kahvia, mutta tottakai siitä seuraa erinäisiä, kiusallisiakin tarpeita, joiden takia päivittäinen rutiinini viivästyy ja pääsen altaaseen vasta varttia yli seitsemän. Vanhat naiset ovat kovasti leveitä, ryskävät laitoja kuin hitaat naudat, jauhavat tyhjänpäiväisyyksiä, laiduntavat, enkä minä pääse vauhdikkaasti, tahtomallani tavalla eteenpäin. Rahaakin kuluu liikaa, kuulen pannussa porisevan palasiksi kymmenien eurojen edestä papuja,... Continue Reading →

juhlakauden jälkeen, jokseenkin apeana juoksee mieli

meillä on monet päät, otamme tärkeän hatun, ja pesäpallomailalla runnomme kopiokoneen kumoon, perjantaisin klo neljä. keuhkoistamme pääsee monenlaisia huokauksia, tyhjennymme. kun olemme lomalla, kaipaamme takaisin jonnekin jota ei ole. mikä on tämä tyytymättömyys, mahdottomuus nauttia mistään tämänhetkisestä, aina nyppiä likaa ja kirppuja taideteoksen pinnalta, tahrata ihan hyvä väri? onko luontaista meille, aina valittaa ja huolestua,... Continue Reading →

Joulukuun satokalenteri

harvoin pystyn avaamaan pääni täällä, silmääni raottamaan nähdäkseni yhtään mitään, mustelmia tippuu seiniltä, kulmista, sataa sisään, sataa minun sisään, hukun päiviksi lakanavuoriin, makaan muumio lattialla, virkaatekevät poistavat minut lopulta kun rupean tarpeeksi haisemaan. en halua palata tähän, käyn vain nukkumassa, otan turvaksi vieraita, haalin sanoja, joka paikassa on kylmä, en kuule pieniä askeleita, ei löydä... Continue Reading →

Nykyisin minulla ei ole muka aikaa. Aikaa ei ole. Aikaa on.

Ojentumia ilmassa ovat sinun lausumasi fleminginkadun tietyssä huoneistossa tiettynä aikana enkä minä niihin saata, niitä vasten juokse, kun ajattelen ne läimäyksinä naamalla, vaikka sinä tarkoitit: silitys. Ja siten minä otan jalkavaimon asennon, kumartelen takapakkia ovesta, koska emmehän olleet tarkoitetut, onhan ihminen saari, ihminen saari. Kuusi kuukautta myöhemmin, huomaan kävellessäni tutulla kulmalla, raitiovaunukaapelista roikkuvan, jonkun sanasi... Continue Reading →

Eri pää kesät talvet

voisitteko lukea minusta, lukea minusta hahmona kirjoittamissani saduissa, jotka kertovat lempeästä nallekarhusta, puutarhassa kukoistavista liljoista, mutta joiden jokainen sana on kuitenkin vain piirtymää minusta, kaikkien tavaroiden muoto asettautuu kuvaamaan ajatusteni kaarteet. ettei minun tarvitsisi puhua, sillä puhuminen joskus epämukavaa, vaikeasti muotoilen hampaitani, kieltä, oleellisiin asentoihin enkä meinaa täydellisesti onnistua. voisitteko ottaa siis nämä arkit, siellä... Continue Reading →

Perinteisen aiheisia, nämä

tämä on tähän asti, ollut minusta kiinni, ailahtelen pitkin seiniä, päähäni ei mahdu kuin muiden elämiä, omaani pakoilen ansiokkaasti, yritän työntää ihmisiä käden ulottuvilta ulottumattomiin, niin kuin tekevät idiootit, joiden pitäisi kokeilla, millaista on olla oikea ihminen, kerätä pelkonsa roskikseen, näkymättömyysviitan. niin ettei tarvitsisi keksiä vain viikonlopun viimeisenä päivänä, tai harvoin sattuvalla lomalla, että kas,... Continue Reading →

Kesällä aivot paistuvat

otan kiinni taivaasta, taivas on vapaa järjestä, kaavioista, on aukko siinä kohdassa jossa päivän aikana rullaa lomake lomakkeelta toiselle, ihminen ihmisen jälkeen, haluan pudota kaiken järjellisen olemisen tuolle puolen, reunalta valua pimeään toiseen, mustalta valkoiseen, jossa rajani eivät piirry niin kuin ne tarkasti piirtyvät tänään, jolloin hahmoni seisoo, päivystää ihmisille majakkana, ja jokainen näkee ja... Continue Reading →

Tuntuupa hyvältä sanojen siveltymä poskella

ymmärrän, on työnnettävä pilli kahden poimun väliin, lihasta nostettava taipumaan siihen, että imetään ulos talven vahva kuona, vuodenkiertoon alistuttava, kaavitaan kaikki kertymä valoon, mustaa vuotaa ulos aurinkoon, sanat kaatuvat kaakaomukina valkoiselle lattialle, josta poimin ja asettelen ne järjestykseen vinoon, näin minä aloitan taas. pääni, joka oli sähköpatsas shokissa, liian paljosta tiedosta ja ihmisistä ja monista... Continue Reading →

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑