juhlakauden jälkeen, jokseenkin apeana juoksee mieli

meillä on monet päät, otamme tärkeän hatun, ja pesäpallomailalla runnomme kopiokoneen kumoon, perjantaisin klo neljä. keuhkoistamme pääsee monenlaisia huokauksia, tyhjennymme. kun olemme lomalla, kaipaamme takaisin jonnekin jota ei ole. mikä on tämä tyytymättömyys, mahdottomuus nauttia mistään tämänhetkisestä, aina nyppiä likaa ja kirppuja taideteoksen pinnalta, tahrata ihan hyvä väri? onko luontaista meille, aina valittaa ja huolestua,... Continue Reading →

Mainokset

Joulukuun satokalenteri

harvoin pystyn avaamaan pääni täällä, silmääni raottamaan nähdäkseni yhtään mitään, mustelmia tippuu seiniltä, kulmista, sataa sisään, sataa minun sisään, hukun päiviksi lakanavuoriin, makaan muumio lattialla, virkaatekevät poistavat minut lopulta kun rupean tarpeeksi haisemaan. en halua palata tähän, käyn vain nukkumassa, otan turvaksi vieraita, haalin sanoja, joka paikassa on kylmä, en kuule pieniä askeleita, ei löydä... Continue Reading →

Nykyisin minulla ei ole muka aikaa. Aikaa ei ole. Aikaa on.

Ojentumia ilmassa ovat sinun lausumasi fleminginkadun tietyssä huoneistossa tiettynä aikana enkä minä niihin saata, niitä vasten juokse, kun ajattelen ne läimäyksinä naamalla, vaikka sinä tarkoitit: silitys. Ja siten minä otan jalkavaimon asennon, kumartelen takapakkia ovesta, koska emmehän olleet tarkoitetut, onhan ihminen saari, ihminen saari. Kuusi kuukautta myöhemmin, huomaan kävellessäni tutulla kulmalla, raitiovaunukaapelista roikkuvan, jonkun sanasi... Continue Reading →

Eri pää kesät talvet

voisitteko lukea minusta, lukea minusta hahmona kirjoittamissani saduissa, jotka kertovat lempeästä nallekarhusta, puutarhassa kukoistavista liljoista, mutta joiden jokainen sana on kuitenkin vain piirtymää minusta, kaikkien tavaroiden muoto asettautuu kuvaamaan ajatusteni kaarteet. ettei minun tarvitsisi puhua, sillä puhuminen joskus epämukavaa, vaikeasti muotoilen hampaitani, kieltä, oleellisiin asentoihin enkä meinaa täydellisesti onnistua. voisitteko ottaa siis nämä arkit, siellä... Continue Reading →

Perinteisen aiheisia, nämä

tämä on tähän asti, ollut minusta kiinni, ailahtelen pitkin seiniä, päähäni ei mahdu kuin muiden elämiä, omaani pakoilen ansiokkaasti, yritän työntää ihmisiä käden ulottuvilta ulottumattomiin, niin kuin tekevät idiootit, joiden pitäisi kokeilla, millaista on olla oikea ihminen, kerätä pelkonsa roskikseen, näkymättömyysviitan. niin ettei tarvitsisi keksiä vain viikonlopun viimeisenä päivänä, tai harvoin sattuvalla lomalla, että kas,... Continue Reading →

Kesällä aivot paistuvat

otan kiinni taivaasta, taivas on vapaa järjestä, kaavioista, on aukko siinä kohdassa jossa päivän aikana rullaa lomake lomakkeelta toiselle, ihminen ihmisen jälkeen, haluan pudota kaiken järjellisen olemisen tuolle puolen, reunalta valua pimeään toiseen, mustalta valkoiseen, jossa rajani eivät piirry niin kuin ne tarkasti piirtyvät tänään, jolloin hahmoni seisoo, päivystää ihmisille majakkana, ja jokainen näkee ja... Continue Reading →

Tuntuupa hyvältä sanojen siveltymä poskella

ymmärrän, on työnnettävä pilli kahden poimun väliin, lihasta nostettava taipumaan siihen, että imetään ulos talven vahva kuona, vuodenkiertoon alistuttava, kaavitaan kaikki kertymä valoon, mustaa vuotaa ulos aurinkoon, sanat kaatuvat kaakaomukina valkoiselle lattialle, josta poimin ja asettelen ne järjestykseen vinoon, näin minä aloitan taas. pääni, joka oli sähköpatsas shokissa, liian paljosta tiedosta ja ihmisistä ja monista... Continue Reading →

Tärkeän tilaisuuden runoja

Se, että työnnän erästä säkillistä murikoita ylös kahdeksankerroksisen talon seinää, vaatii valtavasti voimaa ja väsynkin usein. Tuntuu, asia ei etene. Ihmiset työntäytyvät ikkunoista katsomaan aherrusta ja jotkut huitovat minua siirtymään sinnepäin niin kuin en tietäisi mihin on suunta. En ole opiskellut alaa koskaan mutta osaan silti mittailla pinnalta sen kaltevuuden ja rakentamiseen käytetyt materiaalit tyydyttävästi.... Continue Reading →

Näin kuvittelen tulevaisuuden

Kun on terävä pää, voi vetää ulos kaikki roskat, tutkiskella niitä hyppysissään, venytellä, käännellä, levittää nurmikolle tarkempaa tutkimusta varten. Häiriö levitetään nurmikolle. Olen korppi, jolla sata terävää nokkaa. Nokin häiriöön reikiä. Ei ole jäljellä muuta kuin reikiä. Häviää ilmaan, sitä ei ole. Näin kuvittelen tulevaisuuden. Astelen polleana puistotiellä, kuljen kuin oikeat ihmiset. Illan tuoksu sieraimissa, jotka... Continue Reading →

Luo ilmainen kotisivu tai blogi osoitteessa WordPress.com.

Ylös ↑