Kevättä meillä ja teillä

jalat muuttuvat raskaiksi ihmisten kohtuuttomuuksien painosta, siirtelen niitä pingviininä kadulla eteenpäin, pelkään köyhyyttä, en kuolemaa, ihmisiä jättämässä minut, koska muutun pikkuhiljaa patsaaksi, enkä enää jaksa reittiä paikkoihin, joissa herätetään eloon. tuijotan ruutuja sohvalla, voisin saada diagnoosin, talvi on liiallinen, synkkä. toisissa maissa terroristit ampuvat eikä kenelläkään ole kotia, syyllistyn yksiössäni, juon olutta kipuun. kävellessäni sulavaa rannikkoseutua sunnuntaina, koen ymmärtäväni itsemurhatilastot keväällä, soitan äidilleni, pohdiskelen tietoteknisen avun tarvetta, päätän mennä käymään.

_______________

hätäännyn usein, arkena koen, että minut on pakotettu tekemään asioita joita en halua tehdä, auringolta piilossa, ja hätäännykseni jatkuu pitkälle viikonloppuun, vaikka kaiken aikani pyristelen kahlitsemisen kokemusta vastaan. pakko on jäänyt kiinni ajatukseen, usein sen sulattaa vasta sunnuntain aurinko, ystävän lempeä ääni, pakeneminen näennäisyyksien ja numeroiden ääreltä, ja silloin huomaan jo monen seikan olevan melkein ohi. mietin lähiöissä asuvia serkkuja, kuinka elämä raksuttaa päättäväisiin suuntiin, kuinka kaikki odottavat kesälomaa, suurta rakkautta, silloin tällöin joku tyytyy palkattomaan vapaaseen, ihan kivaan, vaikka en minä osaa lukea kenenkään kasvoilta tänä alkavana kevään päivänä, tietävätkö he itsensä, ovatko onnellisia, ymmärtävätkö miten parhaiten olla ihminen.

________________

hiljaisuudessa minusta kilisee ulos vaatimattomampia sointuja, helsingin keväässä jää tummuu päästämään meren läpi, ja kuulen satojen muiden huokaukset vanhojen talojen kalliissa huoneissa, toivottamassa tervetulleeksi raskaan pimeän ajan päätteen, viimeisiä pisteitä työnnän kohti ulappaa, kutsun lempeällä eleellä mukaani muutkin, olen minäkin elänyt tämän reitin ennen, olemme uramme hanganneet lumen pintaan, mutta joka vuosi silti unohdan, ja yllätyn, kun aurinko tulvii majaan, tekee ikkunan sinne mistä en huomannut valon puuttuvan.

________________

kaupunki avautui auringoksi paperilla, tuntuu aina, että kirjoituksissani koristelen sitä, nostan siitä ominaisuuksia, joita sillä ei luonnossa ole, luonnossa on kai meillä muistaa se synkkä kevät parempana kuin oikeasti silloin yksinäisinä, kirkkaina päivinä tunsimme, otamme kirjaimia, niistä muotoilemme uusia totuuksia, kiiltäviä pintoja tämänkin mitäänsanomattoman aamun päälle, jaksaaksemme kävellä vielä tästäkin johonkin suuntaan.

________________

yritin levätä, mutta sanat painostivat minua nousemaan, hyökyaaltona ne olivat, pakottivat tähän paperille itsensä, yritin olla yksin, en taitanut, pyöräilin pitkän matkan vain puhuakseni toiselle, ei minusta ole kammiossani istumaan, haluan elämään, toisen kuiskaus ja hymy. yritin erikoisen tarkasti kuulla omat ajatukseni, pakenin metsään, ponnistelin, ponnistelulla ei sanoja tule. ne tulevat vaivihkaa, tehdessäni aivan toista, kävellessäni leskenlehden vierestä, aamuisessa metrossa katsoessani iloista lasta. tämän maailman kuvaamiseen ei aika riitä, pieninä palasina hahmottelen jotain nurkkaa, toivon tavoittavani hetkiä, kokonaisuuden tiedän pakoilevan määrittelyä, kieltä.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Luo ilmainen kotisivu tai blogi osoitteessa WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggers like this: