Dis-integraatio

Vihaan kaikkia tehtävänantoja, vihaan kasata laatikoita laatikoiden päälle, vihaan kapeisiin nilkkoihin kapsahtavia paperipinoja, hyökkäävät lihaa vasten kuin pahansuovat naakat, vihaan silmiä, jotka voisivat palastella minuun ja tähän paperiin reikiä, vihaan öitä, jossa minut voitaisiin kadulla tunnistaa siksi neitiväeksi, jonka teksti julkaistiin kerran pienkustannelehdessä, ja joka sen jälkeen vaipui, kävelemään työttömyyskorvauksella hautausmaiden laitoja pitkin. En tahdo, että minua tunnistetaan, jätän pinkkoja bussin korvaan, nuotioiden lähelle, siitä ne voivat halutessaan singahtaa toisaalle, jos ei tuleen, mutta kummin vain, se on kohtalon käsi, minä en välitä. 

___________

Sormi taittuu kolmeen eri muotoon, ennen kuin painuu tähän koskettimelle, painuu kirjaimellisesti todistamaan jotakin maailman totuutta, josta minä olen tänään tätä mieltä ja huomenna uuvun, ja kuka haamu näitä järjestelee näin päin, noin päin, riveihin juuri tällä tietyllä tavalla, irtaudun merkityksistä mielelläni, irtaudun mielestäni, mielestäni, imeydyn kiveen tai kasvitieteellisen puutarhan keskellä kulkevaan polkuun, jonka pienissä sorakiveyksissä on minun helppo lymyillä, piiloutua turhilta väkäsiltä, ristiriitaisten sointujen sodalta.

___________

En minä jaksanut, makasin lattialla kuin vanha rähmä. Olin luovuttanut luovuuteni synkkään kaivoon, aliravittuna könysin sohvaa edestakaisin, etsien harmaasta asentoa. Maailma ei antanut periksi, vaatii aina liiallisuuksia. Suhisin hiljaa tyytymättömyyttä, otin osaa digitaalisaatioon, epätoivoissani, sokeuduin kaikista nuoruuden lapsuksistani uudelleen, vaikka niskojen murtumat, polven muljahtelut, kaksi kuukautta eri värejä kukkivat mustelmat, oli kaikki korjattu pois, kaapiteltu kuten kohta minäkin, odotin mahdollisimman suurta henkaria tulevaksi.

___________

Seinällä oleva isoisäni on vakava mies, eikä lainkaan arvostele minua, tapaamatontaan. Hänen hiuksensa laahautuvat kehyksestä alas, putoilevat lauantai-iltaisin päälleni kun käperryn käpertymistäni. Jatkan edelleen matkaa, olohuoneen seinän syvyyksiin kaivaudun, hiukset yrittävät kiertyä liaaneiksi ympärilleni ja tunkeutuessani sementin läpi kohti ydintä minut vedetään pihalle, nostetaan taskun täytteeksi silmäkulmaan ja olenkin yht’äkkiä salaa niin onnellinen.

__________

joka päivä kun voin, hieron sinnikkään termiitin lailla vaikeuksia naamaani kuin sotamaalauksia, elehdin tulemaan kohti, paiskomaan minuun päin, luonnon elementtejä, sähkövirtaa, kestän kaiken, olen selvinnyt pahemmasta, kun vain muistaisin kuunnella omaa ääntäni, tunnustella vahvaa pulssia sisukkailla sormilla, tietäisin aina eksyväni jostain syystä, tulen kantajana hämärästä, oikean virran ääreen.